• Uutiset
• Tiedotteet
• Nettikolumni
• Lausunnot
• Kannanotot
• Lainsäädäntöaloitteet
• Artikkeleita ja mielipiteitä
• Seminaareja ja tapahtumia

Suomen näytön paikka

Viime viikkoina mediaa on hallinnut varsin hedelmätön eipäs-juupas -keskustelu suomalaisesta kuntarakenteesta. Keskustelussa korostuu kiistely kuntien rajoista ja byrokratiasta, vaikka tärkeintä on turvata kuntalaisten palvelut. Hyvinvointiyhteiskunnassa palvelut ovat paljon suoria tulonsiirtoja suurempi ja tärkeämpi osa sosiaaliturvajärjestelmäämme. Suomessa kunnat vastaavat valtaosasta kansalaisten peruspalveluita ja samalla siis hoitavat hyvinvointiyhteiskunnan keskeisintä tehtävää. Kuntien liikkumatila palveluiden järjestämisessä on kuitenkin sangen rajoitettu. Vaikka kunnallisen itsehallinnon nimissä edelleenkin käydään taistoja vallasta valtuustosaleissa kautta maan, on todellinen kunnallinen itsehallinto jo ajat sitten kuollut ja kuopattu. Käytännössä kunnat toteuttavat näennäistä itsehallintoa kunnan ulkopuolelta tulevalla rahoituksella, josta suurin osa tulee valtionapuina sekä kuntaveron tasauksen kautta muilta kunnilta.

Olisi kuitenkin väärin ajatella, että valta on siirtynyt kunnilta valtiolle. Lait, jotka sääntelevät kuntalaisten oikeutta peruspalveluihin on kyllä säädetty kansallisella tasolla, mutta siihen valtion vallankäyttö rajoittuukin. Myös valtio on kuntien lailla menettänyt otteensa antamastaan palvelulupauksesta. Julkisen talouden kokonaisuudessa valtion omien menojen kasvu on pysynyt varsin hyvin hallinnassa, mutta kunnille lailla säädetyn palvelulupauksen lunastaminen nielee vuosi vuodelta kasvavan osan myös valtion budjetista. Yksinkertaistaen voi sanoa, että tällä hetkellä valtio velkaantuu kuntien puolesta. Valtion piikki ei kuitenkaan voi olla ikuisesti auki. Kehitystä on mahdotonta pysäyttää, ellei tähän automatiikkaan tehdä kertaheitolla syväremonttia.
Hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupaus on suurimmaksi osaksi määrittelemättä. Hattaraa, josta jokaisella on oma yksilöllinen käsityksensä. Esimerkiksi perustuslailla turvattujen hoivapalveluiden osalta vastuullinen toimija on kansalaisen kotikunta, mutta hoivapalveluista ei ole lainkaan lainsäädäntöä, joka määrittelisi sen, milloin ja millaista hoivaa kansalainen on oikeutettu saamaan. Tästä seuraa, että kuntien erilaiset taloustilanteet määrittelevät enemmän kansalaisen saamaa palvelua kuin perustuslaki. Kansalaisten yhdenvertainen kohtelu on pelkkää sanahelinää.

Tulevaisuudessa haasteet lisääntyvät entisestään. Etenkin terveydenhoitoa ja hoivaa tarvitsevien ikäihmisten määrä ja suhteellinen osuus kansasta kasvaa samalla kun työikäisen väestön määrä vähenee. Jo nyt yhteiskunta käyttää vuosittain yli 85-vuotiaiden ikäihmisten osalta palveluihin enemmän rahaa kuin Suomessa maksetaan eläkkeitä.  Parinkymmenen vuoden kuluttua meillä on Suomessa yli kaksinkertainen määrä 75 vuotta täyttäneitä kansalaisia nykyiseen verrattuna. Ikäsidonnaisten menojen kasvu onkin Suomessa EU-maiden nopeinta vuoteen 2030 mennessä.

Vaikka "ikääntyväksi palveluyhteiskunnaksi" muuttuminen on suuri haaste, se on meille myös maalin näytön paikka. Voimme näyttää kykymme tehdä sosiaalisia innovaatioita ja luoda mallit, joista voimme jalostaa monipuolisia vientituotteita perässämme tuleville yhteiskunnille. "Osta suomalainen hyvinvointimalli – Newsweekin maailman parhaaksi toteama ja Maailman Talousfoorumin suosittelema" – tai jotain tämäntapaista.

Tämä näytön paikka on kuitenkin helppo hukata. Sosiaaliset innovaatiot vaativat ennakkoluulotonta asennetta ja sitä, että ajattelemme aidosti luovasti. Palvelujen kustannuskehitykseen ja palvelutarpeen lisääntymiseen yhteiskunnan on mahdotonta suoraan vaikuttaa. Tuottavuutta parantamalla, teknologiaa hyödyntämällä ja ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin keskittymällä voidaan ehkä saada aikaan jotakin, muttei tämä kuitenkaan riitä ratkaisuksi.
Mihin sitten voidaan vaikuttaa ja mihin pitäisi vaikuttaa? Tärkeintä olisi konkretisoida palvelulupaus, jolloin kansalaiset tietäisivät, mitä heillä on oikeus yhteiskunnalta odottaa. Jos lupauksen ja odotusten välillä on ristiriita, täytyy kansalaisen olla joko valmis lisäämään veroja, korottamaan palvelumaksuja tai huolehtimaan omalla kustannuksellaan odotustensa toteutumisesta.

Suomessa, jossa julkinen talous on entistä tiukemmalla ja yksityistaloudet kokonaisuutena varakkaampia kuin koskaan, yksilön oman vastuun kasvattaminen olisi edellä mainituista vaihtoehdoista toteuttamiskelpoisin. Voisimme luoda sellaisen hyvinvointipalveluiden rahoitusmallin, jossa pohjan muodostaisi julkisesti verovaroin rahoitetut peruspalvelut tai niiden sijasta kansalaiselle annettava palveluseteli. Sitä täydentäisi kansalaisen oma rahoitus, mikäli sitä on saatavilla. Lähtökohdaksi lainsäädäntöä kehitettäessä tulisi ottaa sen määrittely, milloin ja millaisten palveluiden osalta kansalaiset ovat ensi sijassa itse vastuussa kustannuksista. Näin kansalaisille annetaan mahdollisuus omaan varautumiseen säästämällä, vakuuttamalla ja omaisuutta hyödyntämällä rahoittaa julkisia palveluita täydentävät vanhuspalvelunsa.

Tällainen malli tekisi ihmisestä jälleen myös hyvinvointiyhteiskunnan subjektin, ei pelkkää lamaantunutta objektia. Kunta- ja hallintoministeri Tapani Töllin kannatettava ja viisas toive ihmisen oman vastuun vahvistamisesta etenisi. Kun he, jotka siihen kykenevät, kantavat enemmän vastuuta ei vain itsestään, vaan myös lähimmäistensä hyvinvoinnista, voittajia ovat yhteiskuntamme kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Voisimme käyttää heidän hyvinvointiinsa nykyistä enemmän yhteisiä resursseja. Tämä taas antaa hyvinvointiyhteiskunnalle sen olemassaolon oikeutuksen, sillä kaikkein heikoimpien yhteiskunnan jäsenten kohtelu on sivistysvaltion tärkein menestyksen mittari. Ei mikään muu.

Piia-Noora Kauppi